sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Vapaaehtoisesti kalju nainen

Tämän postauksen kirjoitin edelliseen blogiini 5.8.2012, jatkona ensimmäiseen kaljupostaukseeni 
http://hellatonkokki.blogspot.fi/2014/03/miksi-naisten-kalju-ei-tule-koskaan.html.
Tässä blogissa kirjoitan paitsi raakaravinnosta myös raakaelämästä. Silloin ruukasin postailla ilman isoja kirjaimia virkkeiden alussa, enkä lähde niitä korjaamaan. Siis:

edellisessä tekstissäni pohdin, miksi naisen kalju ei tule koskaan muotiin. kerroin myös, miten omat pitkät hiukseni lyhenivät ja lyhenivät ja hävisivät, kun menin luovuuteni kanssa uusille alueille sakset edellä. nyt kerron, miksi on kivaa olla kalju. olisi myös kivaa, jos te kaljuksi ajelleet naiset lähettäisitte tätä juttua varten kuvianne!
alla muunneltu versio Pikku-Myy-tyylistä:



26.8. LISÄTTY TEKSTIPÄTKÄ: tuota otsaponnaria olen yleensä tykännyt pitää. mutta pari viikkoa sitten tuli tunne, että nyt loppui se hätäponnarin alla piileksintä. eihän tuollaista näy kuin vauvoilla. nips ja ajelu.
yksi etu tässä on, jota ei moni tule ajatelleeksi: autoilijat pysähtyvät aiempaa useammin päästämään minut suojatien yli. (TÄHÄN LOPPUI 26.8. RAPORTTI, JA NYT JATKUU ALKUPERÄINEN JUDELMA)
paljo raakaravinnon syöminen vaikuttaa mm. niin, että alkaa tulla enemmän omaksi itsekseen, erotuksena yleisesti hyväksyttyjen ja suositeltujen normien orjalliselle toteuttamiselle. yhdenmukaisuusriippuvuus siis vähenee. vegaaniraakaravinnon syöminen alkaa kuoria ihmistä kuin sipulia, se puhdistaa kehoa ja mieltä. monet parantuvat sairauksista ja erilaisista oireista raakaravinnolla. itselläni suurimmat muutokset ovat olleet psyyken puolella: luovuus ja rohkeus ovat kasvaneet. vegaani olin ollut jo monta vuotta, kun siirryin pääasiassa raakaravinnolle. en usko, että sekaruokailijana olisin tehnyt ulkonäölleni näin radikaalia muutosta kuin kaljuksi ajeleminen on ollut. vegaanius on herättänyt minussa myös ekologisuuden.

jos kuuklettaa naisen kaljua, löytää enimmäkseen kärsimystä. alopeciaa tai syöpähoitoja potevat ovat menettäneet hiuksensa kokonaan tai osittain, hetkeksi tai iäksi, mutta aina vastentahtoisesti. ymmärrän, että voi olla hirveä kokemus menettää hiuksensa, jos on niihin kiintynyt. jokainen haluaisi toki valita itse hiusmallinsa, mikä naisille on erityisen tärkeää.

monet miehetkin kärsivät kaljuuntumisestaan. markkinoilla on iät ja ajat ollut litkuja, joiden on uskoteltu menetettyjen hiusten kasvavan takaisin. kun kuukletin naisen kaljua, esille tuli ihan tilaamatta pyytämättä otsikoita, joissa kysyttiin, lähtisitkö treffeille kaljun MIEHEN kanssa, saavatko kaljut miehet naisia yms. joten miesten kaljuus puhututtaa netissä paljon enemmän kuin naisten.

kun itse olin saksinut tukkani nopeahkossa tahdissa alle sentin sängelle, tuli aluksi aina peilin eteen osuttuani spontaani virnistys. hihitytti. olin kuukauden sisällä käynyt läpi aika monta hiusmallia, ja silloinen maalaispaikkakunnan kirkkoherrapoikaystäväni (hän ei pidä pahana vaikka kerron) mahtoi olla maineessa, että hänellä vaihtuu tyttöystävä viikoittain. aika paljonhan eri hiusmallit muuttavat ulkonäköä. sain kiksejä ajatuksesta.

täällä Seinäjoella muistan nähneeni näiden vuosien aikana kokonaista yhden tukattoman naisen. heitä on varmaan paljonkin, mutta he peittävät päänsä peruukilla tai päähineellä. suuren osan aikuiselämääni olen asunut Hesan keskustassa, mutta en sielläkään muista juuri naisen kuuppia nähneeni. kaljuja miehiä sen sijaan on vuosien aikana pulpahdellut esille kuin sieniä sateella, kun siitä alkoi tulla armeijaan lähtijöiden ja voimailijoiden trendi.

eräs tuttu oli pitkän tukkani aikana ilmaissut mielipiteensä, että piilottelen tukkani takana, koska kasvoistani ei sivulta päin näkynyt muuta kuin nenänpää. olin aina ollut sitä mieltä, että minulla täytyy olla pitkä hiuksisto ja otsatukka. olin aina toivonut, että pitkää tukkaani siliteltäisiin niin kuin elokuvissa rakastuneet miehet tekivät naiselle, mutta vähänpä se silityksiä sai. kalju sai enemmän. pääsin myös kertaheitolla vapaaksi kompleksista, jonka oli minuun iskenyt se, joka nuoruudessani tokaisi, että minulla ei ollut takaraivoa. selvisi, että päässäni ei ollut ammottavaa aukkoa takaraivon kohdalla, vaan kallo pyöristyi ihan somasti.

PARASTA KALJUSSA MINULLE OVAT AISTIMUKSET

karvat eivät pölise naamalla. eivät toki pölisisi lyhyetkään hiukset tai nutturalle vangitut, mutta tunne on tukattomana silti erilainen. kun ravistaa päätään - mitä me kaikki tietenkin alinomaa teemme, tai sitten emme. hiuksia ei tarvitse pyyhkiä pois silmiltä ja kasvoilta. ne eivät häiritse. niihin ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota kun niitä ei ole. ne pitää vain pitää poissa.

varsinkin ulkosalla liikkuessa kallossa tuntuu ihana ilmavirta. miellyttävä viileys tuntuu myös, kun liikuntaa harrastaessa tulee päähän pieni hiki.

jos sinulla on aina ollut tukka, et voi edes kuvitella, miltä tuntuu tärinä, kun vähän rajumpi kesäsade rummuttaa kalloa. suihkun alle meneminenkin tuntuu hienolta. pesen kehoni varsiharjalla, ja nyt voin harjata päänahkanikin. se tuntuu hyvältä. Sänkikin tuntuu.

nukun yöni parvekkeella, ja viileä tunne päätä vasten tyynyä kääntäessä on niin ihana, että siitä voisi maksaa.
kun aina aikaisemmin on ollut paljon tukkaa ja se tuiki välttämättömäksi koettu otsatukka, kaljuuden aistii kasvoillakin. tuntuu, kuin kasvot olisivat jotenkin auki, paljaat, kun päässä ei ole karvakerrosta. tällaisella introvertilla se vaikuttaa mielentilaankin.

valitettavasti näihin tuntemuksiin tottuu pidemmän päälle niin, että niitä ei enää erityisesti aisti.
kasvot tulevat selvemmin esille, kun ympärillä ei ole tukkaa viemässä huomiota. olen aina tykännyt käyttää meikkiä, mutta kaljuna sitä tarvitsee vähemmän.

tunnen kertakaikkiaan olevani oma itseni. vuosikymmenien aikana on ollut monenlaista hiustyyliä. tykkäsin kyllä siitä pitkän tukan permanentista, joka levitti tukkani hartioideni levyiseksi. kuitenkin kampaajalla käyminen oli minulle stressitekijä, varsinkin jos olin tekemässä muutosta. usein pestyäni hiukseni ensimmäisen kerran kampaajalla käynnin jälkeen olin pettynyt kampaukseeni ja aloin saksia sitä itse. hiusmallista huolehtiminen itse antaa asian omaan hallintaani. se tuntuu hyvältä.

olin aina tuntenut olevani vähän puristuksissa odotusten kanssa, joita naisen ulkonäköön liitetään. olen nuorempana kokenut jotenkin velvollisuutena, että pitäisi tehdä itsensä nätiksi. varsinkin nuorilla naisilla ja jo pikkutytöillä vaikuttaa olevan epävarmuutta ulkonäöstään. siitä seuraa, että ulkonäön puleeraamiseen ja kelpaavuudestaan huolissaan olemiseen menee paljon sitä energiaa (rahasta puhumattakaan), jolle olisi hyvää käyttöä muussakin elämässä. jos ulkonäöstä huolehtiminen kumpuaa pelosta, kelpaanko minä, on kyse aika ankeasta vaikuttimesta. vaatekaapissani on aina ollut hameita, mutta olen pitänyt niitä harvoin. osaksi siksikin, että korkokengissä hoipun korkealla, kun jo oma varsi on 177-senttinen, ja tykkään kävellä helpoissa ja rumissa lättänöissä. nykyistä hiusmalliani pidetään maskuliinisena, mutta ei minua ole mieheksi luultu enkä koe näyttäväni miesmäiseltä. olo kaljuna tai siilinä on kuitenkin paljon enemmän IHMISmoinen kuin naisellinen, ja siitä olosta tykkään. huomaan vapauden myös siinä, että kiinnitän vähemmän huomiota pukeutumiseeni. jo vuosia olen hakenut rättini kirpparilta. kalju ei kuitenkaan rajoita pukeutumistani. enää vuosiin minulla ei ole ollut sielun kireyttä siitä, että muka pitäisi markkinointivärssyn mukaan “tehdä parasta siitä mitä olet”. kuuklessa joku kaljuksi ajellut nainen antoi englanninkielellä ohjeita, että kun rupeaa kaljuksi, ei naisellisuudesta tarvitse tinkiä, lisäilee vain isoja koruja ja pukeutuu naisellisesti. miksi? pitääkö tukkavalintaansa pyydellä anteeksi julkisivulautakunnalta ja hyvitellä rikettään hörsökompensoinnilla?

kaljuna olen alkanut vapautua joistakin tyhmistä käytösmalleista. ärsyttävyyteen asti huomasin, että jos esim. ulkomailla kulkiessani jouduin kysymään tuntemattomilta ihmisiltä tietä, bussiaikoja tms., puhuin korkeammalla ja tyttömäisemmällä äänellä kuin tavallisesti. sävy oli vähän sellainen, että auttakaa nyt minua pientä ja avutonta. ääni tuppaa vieläkin nousemaan joissakin tilanteissa, mutta vähemmän, kun peilistä muutaman kerran päivässä katsoo tyyppi, josta tuskin odotetaan tulevan ulos mitään kimitystä. kallo saattaa näyttää maskuliiniselta, naama feminiiniseltä, varsi ehkä 12-vuotiaan pojan keholta (mitä tapaa käytetään joskus kuvaamaan halveksuvasti malleja kun halutaan arvostella heidän laihuuttaan), mutta ennen kaikkea olen ihminen. moni nainen onkin julistanut kaljuksi itsensä ajelemisen elämänsä vapauttavimmaksi ja voimaannuttavimmaksi kokemukseksi.  ulos laatikosta. ulos turhista sosiaalisista normeista. miksi kaljuus olisi vain miesten oikeus? me naisethan olemme muutenkin nätimpiä, miksei myös kaljuina ;o) itselleni kaljuudella ei niin isoa voimaannuttavaa elämystä ole ollut kuin joillekuille.

vuosia sitten tuli otettua vähän hupikuvia. sopii yrittää tasapainoilla jumppapallon päällä lootuksessa sekä lukea ja syödä yhtäaikaa.

tässä kuva Healing apple.



JÄRKYTTÄVÄ NAISEN KALJU

moni ei tykkää naisen kaljusta, koska
- se liitetään sairauteen kuten alopeciaan tai syöpähoitoihin. sairaan näköinen ihminen on uhka, koska se pistää meidät kohtaamaan mahdollisuuden, että itse voimme sairastua vakavasti, ja myös vanhenemme. sama juttu harmaan värin suhteen hiuksissa: harmaa on kaunis väri ja moni tykkää harmaista vaatteista ja nykyään harmaista sohvista, mutta kuinkas moni kokeilee kaikki muut hiusvärit päähänsä paitsi harmaan? harmaa tukka kun on osoitus vanhenemisesta.

- historiassa hiusten ajelua on käytetty rangaistuksena ja tapana merkitä noita tai jotenkin vaarallinen tai huonoa elävää elävä nainen

- meidät on ehdollistettu ajattelemaan ja näkemään, että naisen kauneus vaatii tukan. “hiukset ovat naisen kruunu”. ja mehän ajattelemme niin kuin meidät on opetettu ajattelemaan. muutoksia siihen tulee hitaasti. vain miehelle kaljuus hyväksytään luonnollisena. naisten kuuluisi tehdä itsestään mahdollisimman kauniita, sitähän kaupallinen media tuputtaa uskomaan. ja sitä että kauneudella saa eniten pelimerkkejä ja kaikkea hyväskää ja hyväksyntää.

- hiuksetonta naista ei pystytä määrittelemään. hän saa aikaan häiriötä ympäristössään. maskuliinisuus ja feminiinisyys samassa paketissa. mitä se sillä haluaa sanoa? onko se feministi, lesbo (onko pitkätukkainen mies homo?), punkkari, uusnatsi tai jonkin sortin aktivisti? aggressiivinen? huomiontavoittelija? seksuaalisesti ehkä jotenkin kinkkinen? häiriintynyt? kriisissä? itsetuhoinen? tai kuuluuko se johonkin muuhun ryhmään? olemme tottuneet yhteiskunnan opettamaan ajatteluun, että ihminen pitää pystyä jotenkin määrittelemään, jotta täällä olisi turvallista. kalju nainen keikuttaa venettä sanomalla: en tarvitse fasistisia kauneuskäsityksiänne, kaatakaa ittellenne vaan :o)

- pelätään, mitä siitä vielä seuraa kun nainen vapauttaa itsensä ulkonäköpaineistakin. hänellähän on jo äänioikeus ja presidentiksikin hän on päässyt. kosmetiikka- ja vaateteollisuus tulevat kärsimään suurtappiot, jos naiset katsovat itseään peilistä ja tuumivatkin, että hyvähän tämä on, tällaisenaan.
tuleepas tätä tekstiä nyt pitkästi.

naisen pää on alue, johon nykyinen suvaitsevaisuustoitotus ei yllä. yhteiskunta ei ole niin moderni ja sivistynyt kuin haluttaisiin ajatella. karvoja pitäisi olla tuuheasti päänkukkulalla ja silmäluomissa, mutta muualta kehosta ne pitäisi irrottaa tavalla tai toisella. aikoinaan koettiin suuria mullistuksia, kun naisten pitkiä hiuksia alettiin lyhentää, kun naiset alkoivat käyttää housuja ja heidän jakkuihinsa pantiin olkatoppauksia. koetan minäkin siis ymmärtää, että muutokset ovat hitaita.

MUITA ILOJA, HYÖTYÄ, HAASTEITA

pää on suihkusta tullessa heti kuiva. koskaan ei ole huonon tukan päivää, ellei sellaisena pidetä sitä, että on joskus huolimattomasti ajellessaan saanut päähänsä vertavuotavan vekin. santapaperivaiheessa päähän voi tarttua pumpulipallo sun muita höytyviä. kuinka moni varaa jokaisesta aamustaan vähintään puoli tuntia tukan pesuun ja hiustyvien maanittelemiseen kolme milliä irti päälaelta erilaisin laittein ja purkkituottein.
peruukit tuntuvat kuulemma epämiellyttäviltä, mutta niitä käytetään, koska monille tukatta ulos lähteminen on henkinen mahdottomuus. jos pääni auttaa ihmisiä tottumaan kaljun näkemiseen naisella ja auttaa myös kaljuudestaan kärsiviä naisia tottumaan kaljujen näkemiseen ja sitä kautta ehkä auttaa heitä hyväksymään oman ulkonäkönsä ja jättämään peruukin käytön vähemmälle, iloitsen siitä. iloitsen myös, jos pääni ja blogitukseni herättää pohdintaa ja uusiksiajattelua sekä rohkaisee niitä, jotka haluaisivat kokea, millaista on tuntea tuuli päälaen iholla.

iloitsen myös, jos edes lasten käsitykset turhista ulkonäkönormeista kyseenalaistuvat. lapset katselevat minua avoimesti, tosin jotkut turvallisesti aikuisen jalkojen takana. lapset voivat ehkä funtsia vähän uusiksi sitä, mikä tekee miehestä miehen ja naisesta naisen. hiustyylin ei tarvitse olla määräävä tekijä. alopecia voi tulla jo lapselle, eikä sen ehkä tarvitsisi olla elämänlaatua dramaattisesti heikentävä tekijä, jos osaisimme suhtautua siihen oikein.

olenko kokenut hankaluuksia hiusmallini takia? en. eräs lähiomainen ilmeisesti koki kriisin ja sai päästäni pari raivaria, mutta en ottanut sitä omaksi päänvaivakseni. jotkut netissä ovat kertoneet joutuneensa väsyksiin asti selittämään sekä tutuille että tuntemattomille, miksi ovat heittäneet tukkansa roskiin ja ajelevat edelleen. jostain syystä minulta ei udella asioita kovin herkästi eivätkä vieraat ihmiset lähesty minua. kapakoissa en käy, alkoholia tarjoavissa tapahtumissakaan ylen harvoin. jotkut raportoivat, että ystävät ja omaiset ovat reagoineet voimakkaasti tukan ajoon. omat ystäväni eivät koskaan kyseenalaistaisi jotain niin triviaalia asiaa kuin tukanleikkuutapa eivätkä ota voimakkaasti kantaa sellaiseen. tukka on tunnotonta ainetta eikä ole kyseessä amputaatiosta.

netissä on keskustelupalstoilla kyselty, voiko nainen olla kaunis kaljuna ja treffaisitko kaljua naista. kyselijöinä ovat usein sairauden takia tukkansa menettäneet, jotka pohtivat, missä vaiheessa tuttavuutta uskaltaa sanoa, että päässä on peruukki. oikeastaan keskustelusta ei aina juurikaan voi puhua, sen verran jyrkkiä ilmaisuja siellä näkee. vähän ihmetellä voi niitä, joiden mielestä kalju on ok jos tukkansa on menettänyt vasten tahtoaan, mutta tukan ajelemista sen sijaan pidetään vastenmielisenä. kaikkihan me olemme ristiriitaisia otuksia, mutta varsinkin miehiltä tulee joskus suoranaista vihaa. joiltakuilta tulee jyrähdys, että kyllähän naisella pitää olla pitkä tukka. nämä ihmiset näkevät ympärillään tuhansia pitkätukkaisia naisia. voisi luulla, että se yksi voisi ajella päänsä ihan vaihteluksi, piristykseksi, kontrastin vuoksi. on sitten mihin katukuvassa verrata. mutta ei, kaikilla pitää olla pitkä tukka. tai ainakin tukka. tai vähintään peruukki…

varmaan joissakin työnhakutilanteissa voi olla haittaa siitä, että näyttää erilaiselta kuin muut. joissakin elämäntilanteissa taas on hyödyksi erottua joukosta. jos jossain tilaisuudessa näkee/tapaa paljon ihmisiä, niin eiköhän se yksi ainakin ulkonäön perusteella jälkeenpäin muistu mieleen.

tarvitseeko naisen olla rohkea ajellakseen tukkansa pois? meidän yhteiskunnassamme ehkä. miten rohkea, riippuu monesta asiasta kuten esim. työympäristöstä ja henkilökohtaisesta verkostosta. jos ei ole riittävästi itsevarmuutta, tulee tuskin ajatelleeksikaan näin niukkaa kuontaloa. jos on kovin ulkoaohjautuva, tarvitsee paljon hyväksynnän ilmaisuja ja lannistuu herkästi mahdollisesta ulkonäkökritiikistä, haluaa varmaankin pysyä tavallisissa hiusmalleissa. koska itse en kovin paljon katsele ihmisiä kadulla tai muualla, jossa en heitä tunne, en tunne tulevani tuijotetuksi. ainakaan täällä Pohjanmaalla ihmiset eivät halua jäädä kiinni tuijotuksesta vaan välttelevät katsekontaktia. sen sijaan valoristeykseen lenkillä pysähtyneenä huomaan autoista tuijotettavan avoimesti. jos joskus satun katsomaan vastaantulijoita, he usein hymyilevät koiralleni. jotkut yli viisikymppiset naiset hymyilevät ystävällisesti, lempeästi, tai ehkä joskus säälivästi, en tiedä.

OHJEITA

jos joku haluaa ajella tukkansa pois, Pakkotoistolta löytyy todella hyviä ohjeita sivustolta, joka on sekä informatiivinen että hurvattoman hauska, kuten jo nimi, Kaljun leikkaus ja ylläpito, sanoo. http://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=1&cad=rja&uact=8&ved=0CC0QFjAA&url=http%3A%2F%2Fwww.pakkotoisto.com%2Fyleinen-keskustelu%2F28939-kaljun-leikkaus-ja-yllapito%2F&ei=l38cU5vWDaroywPYuYLYBg&usg=AFQjCNG4C-2oE5v3q56rsUN1oprDVsCY2g&sig2=_xG4bKw7TK6UfaKg41HnPQ&bvm=bv.62578216,d.bGQ
 miehet antavat auliisti selkeitä ja pikkutarkkoja ohjeita ja ratkaisevat pulmatilanteita. luin koko pitkän ketjun ja nauroin ääneen monta kertaa. siellä on todella verbaaleja virtuooseja ja hyvähenkistä naljailuakin esim. siitä, kuuluuko bodarin olla kalju. miehet myös kertovat kaljukokemuksiaan. oman säväyksensä kommentteihin antaa se, että ketju on aloitettu jo v. 2005. silloin varsinkin nahkakaljuiset nuoretmiehet herättivät epäilyksiä. siellä myös suositellaan erilaisia työvälineitä merkin nimet mainiten. vaikutti siltä, että jotkut halusivat löytää sisäisen jumalattarensa. kaikki virheetkin oli ehditty tehdä, niin että kylppäri näytti teurastuksen jäljiltä olevalta, ja jos käytti marketin halpishöylää, sai kaavittua sen verran nahkaakin pois, ettei pää kasvanut kuukauteen muuta kuin arpikudosta. sivulta selviää myös, kannattaako päähän kaataa naisten säärikarvakastiketta, ja mikä höylä käy myös kassien ajeluun. vai mitä se nyt oli.

Eikä siinä vielä kaikki. Entisestä blogistani löytyi vielä yksi lyhyt postaus, jonka lisään piakkoin.
Tällainenkin sitä on käyty katsomassa: